Tämäkin eläinlääkäri tutki ensin Piitun jalan alhaalta ylöspäin ja jälleen Piitu antoi selvän kipureaktion olkanivelestä. Röntgeniin siis! Piitu sai pistoksen nukutuslääkettä ja sitten käveltiinkin röntgenhuoneen lattialle istuskelemaan. Oli kyllä niin hellyyttävää seurata, kuinka toisen silmät alkoivat lurpsimaan ja pikkuhiljaa jalat alkoivat liukua lattialla niin että oli pakko mennä maate. Vähän mamin silmät kostuivat, mutta en sentään pillittänyt niinkuin aluksi pelkäsin. Kovasti Piitu kuitenkin taisteli väsymystä vastaan ja vielä senkin jälkeen kun typy oli jo nostettu pöydälle, ei suostunut menemään kyljelleen vaikka silmät olivat tiukasti kiinni. Niinpä tuikattiin vielä vähän lisää nukutusainetta, sitten Piitu olikin jo unten mailla.
Eläinlääkäri siirteli Piitua eri asentoihin ja otti ainakin 4-5 kuvaa. Oli ihan mielenkiintoista seurata miten homma toimii vaikka tietty vähän sydäntä riipaisi nähdä oma rakas koira niin elottomana. Lopulta päästiin niitä kuviakin tutkimaan (niin sanotusti pelko perseessä) ja sieltä kävi ilmi että olkanivelessä on kehityshäiriö, suurella todennäköisyydellä perinnöllinen. Kyselin vielä lääkäriltä, että olemmeko me voineet tilannetta jotenkin pahentaa, mutta kuulemma tämä on yleinen vaiva ja olisi alkanut vaivaamaan jossain vaiheessa kuitenkin.
Päätimme, että kokeillaan ensin kuukausi nivellääkitystä. Piitu käy siis kuukauden verran kerran viikossa hakemassa lääkepistoksen ja kotona riehuminen pyritään pitämään minimissä (helpommin sanottu kuin tehty) ja pissalenkit tehdään hihnassa. Toivotaan nyt kädet ristissä, että lääkitys auttaisi, muuten edessä on leikkaus. Toki tässä on jo hiukan aikaa ehtinyt kypsytellä ajatusta leikkauksesta, eikä se tunnu niin pelottavalta... enemmänkin harmittaa se tuleva sairasloma, juuri parahiksi kevään ja kesän aikaan. :( Hyvä puoli olkanivelleikkauksissa on myös lääkärin mukaan se, että koirat yleensä paranevat 100 prosenttiseen kuntoon.
Piitu sai tietysti myös herätyspiikin ja noin 20 minuutin odottelun jälkeen Piitu kävelikin jo omin jaloin horjuen autoon. Autosta päästiin ulos ja hissiin, mutta hississä oli pakko rojahtaa makaamaan.. sieltä kävely kotiovesta sisään tuntuikin ihan mahdottoman vaikealta - takajalat melkein raahasivat perässä kun Piitu urheasti taisteli itsensä sisälle mamin houkuttelujen perässä. Olohuoneeseen olikin tehty Piitulle oma peti, johon typy rojahti nukkumaan ansaitusti.
Seitsemän aikoihin Piitu alkoi jo jaksaa pitää päätä ylhäällä ja kovasti halusi tulla mamin mukana taas joka paikkaan. Vesikin maistui vasta illemmalla (kuvassa se maistuu myös Nemppu-siskolle :P). Kahdeksan-yhdeksän aikoihin Piitu nousi jo melko vaivattomasti ja äänettömästi pystyyn - jopa niin hiljaa että tunsin pienen valkoisen nenänpään tökkäisevän käsivarttani kun olin katsomassa tv:tä. :) Piitu oli noussut ylös ja tullut hakemaan rapsutuksia, niinkuin normaalistikin, mutta nyt luulin että huomaisin kyllä jos Piitu yrittäisi nousta ylös olohuoneen nurkasta. Toisin kävi!
Tiistaiaamuna puoli seitsemän aikaan mami raotti silmiään; Piitu istui sängyn vieressä silmät tuikkien ja häntä lattiaa piiskaten: "LEIKITÄÄN!"
